Tee päivän kansalaisteko ja allekirjoita vetoomus täällä.

On ollut mielenkiintoinen kokemus seurata Euroviisuja - ja sitä Lordin voittoa - täältä etäältä. Internetkommentointi on käynyt kuumana, näemmä. Tämä, kuten ihan tasan kaikki muukin mitä Suomessa tapahtuu, jakaa suomalaiset kahtia: joko tapahtunut on "Upeeta, mahtavaa", tahi sitten yksinkertaisesti hävettää. Hävettää? Laittaa miettimään, että miksi aikuinen ihminen häpeäisi jonkin yksittäisen bändin menestystä maailmalla. Tämä häpeäminen on niin uskomattoman suomalainen ilmiö että tuskin sitä muualta maailmasta löytyy. Perussuomalainen luonne on häpeään sidottu ja nk. "suomalainen identiteetti" niin keskeneräinen ja epävarma, että kaikki, mikä ulospäin näkyy, on kontrolloitava ja analysoitava tarkasti . Että oltaisi perillä siitä, mitä muut meistä nyt ajattelevat. Suomalainen kansa on sairas; tällaiset itsetunto-ongelmat vaativat hoitoa! Ja tarkoitan nyt sitä ihan todella. Ei tämmöinen ole tervettä! Suomalaisilta puuttuu kyky nauraa itselleen ja terve etäisyys omaan persoonallisuuteen, självdistans. Yksittäiset henkilöt voivat hakea keskusteluapua ammattilaisilta (mitä muuten lämpimästi suosittelen), mutta miten hoidetaan kokonaista kansaa?

Tunteettomuudesta suomalaisia ei ainakaan voi syyttää, tunneskaalaa meillä on. Suuria tunteita, syviä vesiä, onnen kyyneleitä riittää. Mutta miksi kaiken pitää olla niin julmetun vakavaa? "Minä kyllä muutan Ruotsiin jos Lordi voittaa", oli eräs kyynikko kommentoinut viisuja. "Paras biisi voitti, upeeta, mahtavaa, kyllä me nyt näytettiin niille, kiitos Lordi!!!" kommentoi toinen. Mutta ketkä "me" näyttivät mitä ja kenelle? Härregyyd, kyse on laulukilpailusta! Suomi ei nouse taikka kaadu tällaisten voittojen mukana. Kukaan ei ajattele meitä parempina tai huonompina ihmisinä Lordin vuoksi. Jokainen omilla aivoillaan ajatteleva kypsä ihminen ymmärtää että jokaisessa maassa on erilaisia persoonallisuuksia eivätkä kaikki allekirjoita kaikkea.

Suomi kuitenkin on hyvin erikoislaatuinen maa, ja minä ajattelen, että Lordi ei olisi voinut tulla mistään muualta kuin Suomesta. Meidän täytyy vaan asennoitua siihen asian vaatimalla huumorilla. Me täällä peränurkassa kun olemme ihan oma joukkueemme, Euroviisujen (ja vähän kaiken muunkin) oppositio, ikinä ei sovita täysin mihinkään joukkoon kun olemme niin omalaatuisia.Eikä sitä pidä missään nimessä hävetä, siitä tulisi olla ylpeä! Missään muualla maailmassa ei ole tällaista kansaa kuin me olemme, tällaisella mentaliteetilla, kyvyillä, tunteilla, kokemuksilla, ajatuksilla ja potentiaalilla varustettuna. Välillä tuntuu, että Suomi on kuin teini-ikäinen, joka "haluu olla niinkuin kaikki muutkin". Toivoisin, että Suomi voisi välttää muuttumisen samanlaiseksi kuin kaikki muutkin (mitä ikinä se nyt sitten tarkoittaakaan) ja kasvaa omassa tahdissaan omaksi itsekseen, omanlaisekseen kansaksi, jolla on vahva, hyvä, identiteetti ja joka voi olla rauhassa oma itsensä muiden joukossa. Ja, jotta ette ymmärtäisi minua väärin, olisi siinä määrin vahva, että uskaltaisi avata rajansa myös muille, pelkäämättä outoja kulttuureja.

Tein testin. Kahdesti. Ensimmäisellä kerralla sain tulokseksi islamin. Toisella kerralla kristinuskon - islam tuli tällöin vasta neljännellä sijalla. Olin rehellinen molemmilla kerroilla. Pitäisikö tästä nyt jotakin muka päätellä? Täytyy tosin todeta, että nämä tulokset eivät yllättäneet.

1) You scored as <b>Islam</b>. Your beliefs are most similar to those of Islam. Do more research on Islam and possibly consider taking the shahadah and officially becoming a Muslim, if you aren't already.

Despite the actions of some - who go against the teachings of Islam - Islam is a religion of peace; the word "islam" means "peace through submission to God." "Muslim" means "one who submits to God." Islam is the third of the three Abrahamic faiths, and it shares much with Judaism in Christianity; its differences are the acceptance of Muhammad as the last and final prophet, and the oneness of God - in other words, that Jesus, though he was a revered prophet, was not in fact God, and only one God exists. Apparently the Taliban could not read (though their name means "students"), because the Qur'an states that men and women are equal as believers, and that all believers should be educated and seek knowledge. Modesty in dress and behavior is required in Islam for both men and women to preserve the values of society and move the emphasis from superificial appearance to intelligence, knowledge, and God.

2) You scored as <b>Christianity</b>. Your views are most similar to those of Christianity. Do more research on Christianity and possibly consider being baptized and accepting Jesus, if you aren't already Christian.

Christianity is the second of the Abrahamic faiths; it follows Judaism and is followed by Islam. It differs in its belief of Jesus, as not a prophet nor historical figure, but as God in human form. The Holy Trinity is the concept that God takes three forms: the Father, the Son (Jesus), and the Holy Ghost (sometimes called Holy Spirit). Jesus taught the idea of instead of seeking revenge, one should love his or her neighbors and enemies. Christians believe that Jesus died on the cross to save humankind and forgive people's sins.

Bodyjam on päivän sana. Se on nimittäin tanssiliikuntatunti paikallisessa kuntokeskuksessa, jossa olen alkanut viime aikoina vierailla, sanoisin jopa että ihan tiuhaan tahtiin. Ne jotka minut tuntevat, tietävät, että tällainen ei ole ollenkaan minun  tapaistani. Mutta hei kaverit (istuttehan nyt aloillanne tiukasti?) liikunta voi ihan oi-ke-as-ti olla hauskaa!

Tämä kuukausikortin ostaminen on laiskan liikujan paras kaveri. Kun halua löytyy muttei suurta viitsimistä. Arkiliikunta vaatii päättäväisyyttä, tämä puolestaan on helppo vaihtoehto. Ei muuta tarvitse kuin ilmestyä paikalle ja ammattiliikuttajat pitävät huolen siitä että saan monipuolista liikuntaa kaikille lihasryhmille ja että venyttely ei unohdu.

Ja tarjonta on niin uskomattoman monipuolista! On kuin karkkikaupassa olisi. Tähän mennessä ole kokeillut eriasteista vesijumppaa (aqua 2 ja aqua muskel), alkeis- ja muskelsteppiä, pilatesta, corea (keskittyy vatsan ja selän lihasten sekä tasapainon hallintaan) sekä tätä bodyjamia. Unohdinkohan jotain? Ja sitten olen käynyt ihan vaan uimassa. (Uimahallissa on sauna, mutta jotenkin tämä saunomismeininki täällä on vähän omituista.. Palaa asiaan myöhemmin tutkittuani kysymystä laajemmin.)

Vielä on parikymmentä erilaista treenituntia kokeilematta. Tänään bodyjamissa tanssittiin jazzia ja raggaa. Nyt mun täytyy mennä näyttämään kullalleni oppimani movesit.

Shake-that-thing-now-bada-bada-shake-that-thing!

Herkulla on mageita sivupohjia vapaasti käyttöön otettavissa kaikille Vuodatuslaisille.

Tämä keveämpi punainen Tilkku on myös sieltä. Kiitos Herkku!

Viisi asiaa joita en osaa mutta haluaisin osata:

1. Rummuttaa. Mulla on ehkä maailman huonoin rytmitaju/korva-käsikoordinaatio.

2. Tehdä käsitöitä.

3. Remontoida.

4. Pitää asunnon siistinä vaivatta.

5. Olla ystävällinen myös ennen kuukautisiani.

Tässäpä oiva haaste erään tuttavani blogista:

1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä.
2. Avaa kirja sivulta 123.
3. Lue kuudes lause.
4. Kirjoita se blogiisi.

"Han var noga med att beskydda intervjupersonernas anonymitet, och han försvarade sitt projekt bland annat med att det bidrog till att avstigmatisera homosexuella."

Ote oli kirjasta "Etik och praktik i forskarens vardag" (Bente Gullveig Alver och Orjar Oyen, Studentlitteratur, 1997), jonka ostin tänään kurssia "Religion och samhälle" varten, ja jota en ole vielä lukenut.

Kaikki ne jotka tämän lukevat ja jotka omistavat blogin ottakoot haasteen vastaan!

Ja sinä Hale, joka jätit kommentin blogiini, anna kuulua itsestäsi! Kuulisin mielelläni sinun kokemuksiasi!

Asiat alkavat vihdoin loksahtaa paikoilleen. Aurinko paistaa risukasaan, sokea kanakin löytää jyvän ja pyistä parahin on pivossa. Koulu sujuu, kieli sujuu, rakkaus kukoistaa. Energiaa riittää järjestöelämään ja kuntosalille. Solmu solmulta elämäni punainen lanka selviää. Toivoa on. Rakkautta on. Uskoa on. Ja kesätyöpaikka. Minulla on aivan uusi tunne, jota en ole ennen kokenut: tunnen, etten koskaan halua enää suudella ketään toista miestä kuin omaa rakastani - joka parhaillaan allergiatuhisee sängyssä kun minä kirjoitan tätä. (Raukka, joutui takiani koivujen kaupunkiin, vaikka on tuhannen herkkä nimenomaan koivulle.) Olen oppinut paljon muinaispohjoismaisesta ja muinaissaamelaisesta elämästä, uskonnosta ja mytologiasta. Ajatukset juoksevat, pitkästä aikaa. Ja niin, olemme päättäneet osallistua eukonkannon mm-kisoihin vuonna 2007. Ainoa, mitä täydellisestä onnesta puuttuu on hapankorppu - ja venäläiset valkosipulisuolakurkut.

Ystävät, mikään toivottomus ei kestä loputtomiin.

Muuttaminen ulkomaille, vaikkakin sitten vain Ruotsiin, on rankkaa. Viimeiset viikot olen kärsinyt yhdistetystä kieli- ja identiteettikriisistä, epäonnistumisangstilla höystettynä. En ole ollenkaan kyennyt ymmärtämään lukemaani, syvemmästä ajattelusta puhumattakaan ja se taas puolestaan on vaikuttanut aika ratkaisevasti koulumenestykseeni. Anneli sanoi että mulla on ruotsinkielinen nuotti kun puhun suomea ja se oli omiaan lisäämään tunnetta siitä että en enää tiedä kuka olen. Kamalaa. Juuri tätä en halunnut tapahtuvan. Viime kurssi oli teologian ja uskonnonfilosofian kurssi, joka vaati paljon lukemista ja omaa ajattelua - se meni tietysti aivan kiville. Tähän mennessä olleista kahdesta tentistä olen läpäissyt 0. Jos seuraava kurssi ei mene läpi, KELA ei myönnä enää opintotukea. Onneksi tämä juuri alkanut kurssi tuntuu helpommalta palalta purra: käsittelemme saamelaisten muinaisuskontoa ja Pohjoismaista mytologiaa, mikä on hurjan mielenkiintoista. Opettaja on nuori norjalainen nainen ja tuntuu siltä, että hän, toisin kuin eräät edelliset luennoitsijat, on perehtynyt pedagogiikkaan edes jonkin verran. Tuntuu myös hyvältä että sivuamme Suomea monessa kohdin. Tuntuu siltä että tämä on tärkeää ja mielenkiintoistakoska se käsittelee myös minun juuriani. Ja saattaahan olla niin että KELA suo armiksen näin opintojen alussa kun selitän miten asianlaita on, tai on ollut. Nyt tuntuu nimittäin helpottavan kielen kanssa. Odotan että seuraava tentti menee läpi.

Olen yllätyksekseni huomannut että saamen kielessä ja suomen kielessä on useita perussanoja jotka ovat toistensa kaltaisia. esim  jubmal=jumala beaiva=aurinko neijte=tyttö mailm=maailma jne. (Suokaa anteeksi jos saamenkielen tavaukseni hieman ontuu)

Yhdessä asuminen on oma projektinsa. Kuinka sitä oppii olemaan oma itsensä vaikka on toisen kanssa? Kuinka sovitetaan kahden ihmisen, joskus keskenään ristiriitaiset, toiveet ja tarpeet yhteen? Onko oikein näyttää negatiivisetkin tunteensa vai onko parempi arvostaa toista niin paljon ettei turhista napise? Sain ystävältäni sähköpostin joka käsittelee aihetta seuraavaan tapaan:

Ei ole helppoa miehelläkään...
Tässä on bongattu yksi vastauksista miesten keskustelupalstalta. Alunperinkaveri, joka
on muuttamassa yhteen naisensa kanssa kyselee palstalla, että kannattaako?
Ja nimim. 'Antero' on vastannut:

"En suosittele. Molemmat alkavat nähdä vaivaa toistensa huonoista puolista.
Jatkuvaa tappelua siivouksesta tyyliin "vituttaa kun saa aina siivota sun jälkiäsi". Voit oikeastaan ajatella asiaa myös näin:
Ei ole olemassa enää "miesten ja naisten töitä". Pelkästään miesten työt. HH
olettaa että siivous, tiskaus, pyykinpesu, ruuanlaitto, vaatteiden silitys
jne jaetaan puoliksi. Molemmat siis tekevät näitä
koska on "vanhanaikaista" että nainen joutuisi tekemään kotityöt. Tottahan
se silti on, kyllähän jokainen mies osaa tai ainakin pitäisi osata suoriutua
noista kaikista. Mutta, kun pitää vaihtaa talvirenkaat, paikata puhjennut
pyörän rengas, avata viemäri, korjata jotain, laittaa lamppu kattoon,
leikata nurmikko jne jne. ne ovat aina miesten töitä. Se tasa-arvo katoaa
oudosti siinä tilanteessa. No, noiden asioiden kanssa herrasmies pystyy
elämään, harva nainen "haluaa osata" esim vaihtaa renkaita. Koita onneasi ja
yritä sanoa samaa vaikka silittämisestä.

Tulet myös huomaamaan että pikkuhiljaa hyllysi alkavat täyttyä
kaikenlaisesta turhasta rojusta. Joka perkeleen kulmaan ilmestyy jukkapalmu
punaisessa sydänruukussa ja satoja, ehkä jopa tuhansia
hyödyttömiä koriste-esineitä. "oli ihan pakko ostaa tuo posliinikissa kun se
sopii niin kivasti noiden verhojen väriin". Muistinko jo mainita että
verhot, matot, pyyhkeet yms tulevat muuttamaan väriään radikaalisti. Tulee
kaikkia kivoja kivoja pastellisävyjä. Pikkuhiljaa tuntuu siltä kuin asuisit
jossain vitun sisustusohjelmassa. Kannattaa ostaa myös joku muovipussi missä
säilytät partakonetta, dödöä ja hammasharjaa. Vessan kaappiin ne eivät tule
enää mahtumaan, se on sanomattakin selvä. Vessa pursuaa mitä ihmelliisempiä
purkkeja ja lotioneja. Lisäksi siellä haisee hiuslakka, hajuvesi ja outo
vaniliatangontuoksuinen hajusaippua, jolla ei saa pestä käsiä. Ja ne
wc-renkaan pissatipat...

Omat musiikkimieltymyksesi voit myös unohtaa, "en mä jaksa aina kuunnella
tuollaista mörinää ja pauketta" samoin urheilun seuraaminen televisiosta on
mahdotonta koska sieltä tulee aina joku vitun
sinkkuelämää tms elämää suurempaa jota HH:n on yksinkertaisesti pakko
katsoa. Älä vaan tee sitä virhettä että sijoitat tietokoneen makuuhuoneeseen
sillä silloin sen käyttäminen iltakymmenen jälkeen on mahdotonta koska se
pitää niin kauheaa hurinaa. Ja ne johdotkin on niin ruman näköisiä. Äläkä
edes kuvittele ostavasi enää koskaan mitään kaiuttimia, stereoita tms koska
ne ovat niin rumia eivätkä ne sovi asunnon sisustukseen. Hyväksy se että
television päällä on hajukynttilä. Itse asiassa niitä on lähes joka puolella
           asuntoa. Ne on niin kivoja mutta niitä ei saa polttaa koska sitten ei ole enää kivannäköisiä.

Kannattaa varautua myös siihen että rento kavereiden kanssa oleskeleminen
asunnossasi on historiaa. Jos kaverit tulevat käymään siivotaan ja leivotaan
koska HH ei halua että ihmiset luulevat että teillä on sekaista. Lisäksi on
mm pakko aina ostaa/leipoa jotain jos joku kaveri sattuu tulemaan "kylään".
Kahvi juodaan sellaisista pirun pienistä kupeista joita joutuu vetämään joku
5-6kpl että saat kahvihimosi tyydytettyä. Kahvipannu pitää myös pestä joka
kerran jälkeen kun sitä on käytetty. Kaverisi ovat muuten kaikki sinulle
huonoa seuraa ja lisäksi suurin osa heistä on juoppoja häviäjiä HH:si
mielestä.

Voit unohtaa kumipitsan syömisen samalla kun katsot leffaa koska A) se on
niiiiin epätervellistä B) olohuoneessa ei saa syödä ettei limenvärinen sohva
likaannu C) et halua enää katsoa leffoja
koska ainoa vaihtoehto on romanttiset komediat. "en mä halua katsoa
tuollaista väkivaltaa", lisäksi naisille on yksinkertaista mahdotonta
keskittyä elokuvaan koska samalla pitää lakata kynnet, föönätä,
meikata, kihartaa hiuksia jne. Saat vastata koko ajan kysymyksiin "Kuka tuo
on" "siis kuka tuo on ja mitä se tekee" "miksi se nyt noin tekee".
Elokuvanautinto on pilalla koska kuulet samalla mitä Petra on tehnyt
viikonloppuna ja miten hänen poikaystävänsä Sami on siihen suhtautunut.
Voisit muuten syödä vähän enemmän noita kasviksia.

Et tule enää ikinä löytämään mitään tavaroitasi koska HH sisustaa ne kerran
viikossa eri paikkaan. Avaimien pitäisi olla marimekon unikkokuvioisessa
avainkaapissa mutta eihän niitä sieltä löydy koska
tosiasiassa sinne mahtuu noin kolme avainta. Sen sijaa ne ovat eteisen
lipastossa pienessä pahanhajuisessa peltipurkissa (löytyi kirppikseltä)
jonka kantta on vaikea avata. Kaiken lisäksi se koko
vitun lipasto seilaa ympäri eteistä vaihtaen paikkaa joka viikko. Ja arvaat
varmaan kuka sitä vanhaa painavaa lipastoa raijaa joka viikko paikasta
toiseen. "koitas laittaa se tuonne kulmaan.. Ei, ei sovi
tuon sammakkopatsaan kanssa yhteen, koitas kantaa se tuonne kulmaan... ei
sitä sinne voi laittaa, tulee huono feng Shui.... Koitapas kantaa se
tuonne..."

Mitää elintarviketta ei voi pitää alkuperöisessä pakkauksessa vaan kaikki on
sullottava pienen pieniin purkkeihin ja kippoihin jotka ovat
epäkäytännöllisiä ja "tosi kivan näköisiä". Kaikki purkit ovat erivärisiä ja
ne on sijoitettu kaappeihin sellaisella logiikalla että kaapista on mahdoton
löytyy yhtään mitään.
Varsinkaan kun purkkien sisältö vaihtuu kerran viikossa. Viikolla juomisen
voit unohtaa, samoin sen että otat illalla pari kaljaa. "Pitääkö sun aina
juoda.. Sulla on pian samanlainen kaljamaha kuin teidän isällä". Dokaaminen
kavereiden kanssa asunnossasi vaihtuu "Kutsuihin" joissa on pelkästään
pariskuntia, taustalla soi hiljaa ricky martin/ultra bra ja pöydällä on
lukematon valikoima erilaisia pikkusuolaisia. Muista käyttää lautasta ja
lautasliinaa. Lisäksi siellä haisee ne vitun tuoksukynttilät.

Terveisin Antero"

Onneksi oma mieheni ei ole suomalainen kaljakönsikäs, kuten "Antero" ilmeisestikin on, joten meillä ei ihan samanlaisia ongelmia ole. Meillä se on K joka tahtoo punasävyisiä kodintekstiileitä ja minä joka asennan tietokoneeseen lisälaitteet ja ohjelmat sekä todennäköisesti vaihtaisin myös autonrenkaat jos meillä auto olisi. (Olen nimittäin sitäkin elämässäni tehnyt.) Meillä sen sijaan riidellään ruoasta, mikä sinänsä on typerää mutta mahtunee ikuisen ja universaalin kotityökiistelyn otsikon alle. Vastasin ystävälleni seuraavalla tavalla, joka on pakko tallentaa. Jostain syystä luettuani kirjoittamani tekstin en voinut olla nauramatta. Vuodatus. Tosiaankin.

Ainut asia mistä me riidellään on ruoanlaitto. Kalle ottaa sen
vastuulleen vaikka se on minunkin lempipuuhia. Sitten se valittaa että
kun mä en ota vastuuta tästä meidän yhteisestä elämästä ja että hän on
ainua joka huolehtii että ruokaa on pöydässä, unohtaen samalla että se
olen minä joka on täällä imuroinut, pessyt pyykkiä, putsannut
lieden/kylpyammeen/vessanpöntön, vaihtanut lakanat puhtaisiin ja
tyhjän vessapaperihylsyn uuteen yms sellaista pientä. Kalle ei
moisista toisarvoisista hommista niin välitä joten se ei edes sitä
huomaa. Mä olen suhtautunut vähän niin, että jos se olen minä, jota
kyseiset asiat eniten vaivaa niin sitten minä teen ne, joutuisinhan mä
tekemään ne yksin asuessaikin. Voit uskoa että vähän raivostuin kun se
sitten rupesi olemaan marttyyri ruoanlaiton suhteen.. Asiahan on niin
että mä olen antanut sen tehä ruokaa koska mä olen ajatellut että se
on sille tärkeää ja se haluaa tehdä sitä. Sitäpaitsi sille ei kelpaa
juuri mikään mitä minä valmistan. No, okei kelpaa kyllä, jos en kysy
siltä, mutta jos erehdyn sanomaan, että "ajattelinpa että tänään
voitais tehä vaikka perunamuussia" niin se nyrpistää nenänsä ja sanoo
että itseasiassa oli ajatellut jotain ihan muuta. Ja sitten se tekee
sitä jotain ihan muuta. Ja sitten mun puuro on liian löysää (sen
täytyy itse tehdä oma puuronsa) ja se oli lähes maailmanloppu kun mä
unohdin suolan riisistä. Ruoan suhteen Kalle on tosi pikkumainen ja
elitistinen. Mulla taas ei ole mitään sitä vastaan että joskus syödää
vaan mitä kaapissa on. Kerran tein mansikkasoppaa. Sitä se ei voi
syödä muuten kuin mannapuuron kanssa. Kaurapuuroa syödään
puolukkahillon kanssa, eikä mitenkään muuten. Kaikkeen laitetaan
liemikuutio. Ja kaikki pakastettu on ällöä. Ruisleipä on kengänpohjaa
(tosin on ruvennut tykkäämään). Pikakahvia ei voi juoda vaikka täällä
on tosi hyvää sellaista. Kaupassa kun lähestytään kassaa niin kysyn
siltä että onko jotain erityistä mitä se haluaa ja se vastaa että ei.
Sitten minä sanon että mun tekee mieli suklaata että käynpä hakemassa.
Ja sitten kun minä tulen takaisin ja ostan vaikka pähkinäsuklaata mitä
se ei allergian takia voi syödä, se sanoo: "ja otitko tosiaan suklaata
vain itsellesi???" ja näyttää tosi surkealta. (Haloo, mähän kysyin
että haluaako se jotain muuta!) Ja niin edespäin.
Oi auvoinen avioelämä...
Tästä kaikesta huolimatta rakkautta riittää ja meillä on hauskaa ja
hyvä elämä yhdessä.
Mutta kyllä välillä verenpaine nousee.

Outo levottomuus on vallannut mieleni ja se tuntuu sitä vahvemmalta, mitä kirkkaammin kevätaurinko paistaa. Tahdon liikkeelle, pois, muualle, jotain uutta; tahdon herätä, tuntea elämän virtaavan suonissani jälleen. Osittain tahdon vain paeta, osittain tahdon todellakin vain vastata maailman kutsuun ja nähdä enemmän tästä kokonaisuudesta jossa elämme. Tuhlaan lahjaksi saadun elämäni, jos en yritä muodostaa jonkinlaista globaalia näkökulmaa. Hassua, että sitä voi asua ulkomailla ja silti tuntea näin.

Tänään olen kahnannut K.n kanssa - en edes tiedä mistä - ja koko päivä on mennyt omituiseen välimallinolemiseen. Sen jälkeen, kun olimme ensin rakentavasti keskustelleet laskunmaksuun liittyvistä näkökulmaeroistamme ja K.n vihdoin lähtiessä ulos olin astellut mielenosoituksellisesti hiljaisuuden vallitessa suihkuun, lähdin ulos minäkin epäselvien synkähköjen ajatusten vainoamana. Pohdin mahdollisuutta matkustaa - toki osittain mielenosoituksellisesti - Helsinkiin tahi Tukholmaan jo samana päivänä, saadakseni vähän etäisyyttä, mutta ajattelin että se olisi hiukan suureellista, vaikka minulla olisi kuinka loistavia ja älyllisiä näkökohtia puolustuksekseni. K ei voisi olla ottamatta moista raskaasti. Ja sitäpaitsi luulottelen itselleni olevani jo aikuisempi. Sen sijaan ajattelin, että voisin ihan hyvin matkustaa vaikka torstai-iltana, koska ensi viikko kuitenkin on hiihtolomaa. Parin päivän varoitusajan luulisi olevan ihan kohtuullinen. Kaipaan rauhaa ja hieman etäisyyttä elämääni ja ajatuksiini. Fyysinen etäisyys joskus auttaa saamaan asiat oikeaan kokoonsa.

Näitä piponi sisässä jauhaen juoksin kaupungilla asioita, kävin mm. ilmoittamassa uuden henkilötunnukseni koulun tietokantaan, laittamassa uudelle ruotsalaiselle tililleni hieman rahaa voidakseni maksaa kirjastosakkoja, pyörimässä yliopistolla etsien turhaan rauhallista nurkkausta jossa lukea, kuuntelemassa Utrikespolitiska föreningen i Umeå:n järjestämän luennon elämästä Kongo-Brazzavillessä ja illalla vielä osallistuin Svenska Kyrkans Unga:n kokoukseen, jossa oli itse asiassa todella mukavaa ja tunsin jo aavistuksen verran kotoisamman hengen kuin missään täällä aiemmin. Uskalsin olla enemmän oma itseni, tuoda esiin omia mielipiteitäni ja ideoitani ja sain toivonkipinän harmauden keskelle: ehkä minusta sittenkin on vielä johonkin. Ehkä minä vielä tosiaan saan jotain hyvää aikaiseksi. Että enhän minä yhtään hullupi mimmi olekaan!

Oikeastaan olen kaivannut rauhaa jo parin viikon ajan, toivonut päästä jonnein rauhaan ja hiljaisuuteen olemaan Jumalani kanssa. Kuka Elämän äänen kuulee tässä metelissä ja hälinässä?

Tänään koin tähänastisen huipentuman identiteettikriisissäni joka on aiheutunut "ulkomaille" muutostani. (Kyllä, Ruotsikin on ulkomaa.) Kelalta tuli postia jossa ilmoitettiin että minut on poistettu suomalaisesta sosiaaliturvajärjestelmästä ja sen takia minun tulee palauttaa KELA-korttini ja Suomesta hankkimani eurooppalainen sairausvakuutuskortti VÄLITTÖMÄSTI. (Huomaa isot kirjaimet.) Toki olen nykyään oikeutettu ruotsalaiseen socialförsäkringiin jonka saan paikallisesta "kelasta", Försäkringskassasta, mutta se ei paljon lohduta. KELA-kortin leikkaaminen kahtia tuntui järjettömän dramaattiselta mutta onneksi rakkaani ymmärsi tavalliseen, herkkään tapaansa että nyt on tos kyseessä ja tuli halaamaan ja sanomaan että ei ole mitään aihetta pelätä tai surra, "You're safe with me, baby.."
Milloinkahan ne tulevat vaatimaan mun passia takaisin..? :(

Muuton aiheuttama elämän rakenneuudistus on saanut hetkeksi pään sekaisin. Kontrollifriikki minussa on astunut esiin. Haluaisin antaa Jumalan ohjata mutta jotenkin se tämän kaiken keskellä unohtunuu  helposti ja tuntuu vaikealta luovuttaa.

Lukemista on koulussa, luovaa ilmaisua käyttääkseni, i-han si-ka-na. Ajoittain olen aivan kauhuissani, että miten minä selviän kaikesta, miten aika riittää kaiken oppimiseen (sekä koulussa että kotona!) puhumattakaan hengellisestä elämästä. Kun luen yhä kirjaa pitää mulla olla viisi muuta kirjaa tukena (pari kappaletta sanakirjoja, sivistyssanakirja, Raamatun karttakirja ja Raamattu) ja tuntuu mahdottomalta ehtiä lukea kaikki. Nyt alan jo jonkin verran tottua uuteen sanastoon ja lukeminen sujuu helpommin. Sitäpaitsi ihan kaikkea ei näköjään tarvitse edes lukea. Pitää osata valkata oleellinen (Katsotaan miten tämä asenne palkitsee tentissä ;)

Parhaillaan meneillään oleva kirkkohistorian kurssi on ajoittain kuolettavan tylsä ja ajoittain todella mielenkiintoinen. Alkukirkko on mulle edelleen silkkaa hepreaa; konsiilit, kirkkoisät ja oppitaistelut on vaikea hahmottaa. Reformaatio sen sijaan on hurjan mielenkiintoinen ja olen kokenut suurta samaistumista ystävääni M. Lutheriin jonka sanat mulla on jääkaapin ovessa: 

“One becomes a theologian by living, by dying, and by being damned, not by understanding, reading, and speculation.”

Löysin sitaatin eräästä kirjastani ja ne olivat kuin Jumalan lohduttava viesti mulle. Ne tuovat järkeä tähän mun olemiseen kun välillä vaivun miettimään, että tätäkö tämä nyt sitten on, kirjaoppia, ja mitä ihmettä tällä on tekemistä tulevan ammattini kanssa. Tajuan kyllä että olen ollut täällä vasta muutaman viikon ja tämä on vasta ensimäinen kussi - enhän minä millään voi tietää millaista opiskelu on vain tämän yhden kurssin perusteella. Pelkään vain, että tämä tietopuolinen tankkaaminen syö hengen pois. Että akateemikko-opettajat opettavat meidät keskustelemaan sivistyneesti eri teologisten väittämien puolesta ja vastaan mutta hengellä näkeminen unohtuu. Täytyyhän akateemikon olla järkevä ja eksakti, ja onko usko sitä? Voiko usko koskaan olla sitä?

Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta minusta teologisessa ei voida oppia tutkimaan sitä, onko Jumala olemssa vai ei. En edes tiedä onko se nykyaikaisen teologisen tiedekunnan perimmäinen tarkoitus. Ja mikä se tarkoitus sitten itseasiassa on? En taida olla kovin hyvin valmistautunut opiskeluihini sitten kuitenkaan. *nyyh* Jumala ilmoittaa varmasti olemassaolonsa itse kaikille yksilö kerrallaan ja siitä kiisteleminen, onko Jumalaa vai ei, on turhaa. Minua kiinnostavat enemmän ihmisten suhtautuminen Jumalaan, moraaliset ja sosiaaliset kysymykset, ihmisten uskonjärjestelmät ja maailmankuvan hahmottaminen. Siksi - kai - minä opiskelen täällä ja nyt. Koitan olla avoimilla mielin ja rukoilla että elämässäni tapahtuu Jumalan tahto, eikä mun, ja että Jumala pitää mun silmät ja korvat ja sydämen auki hänen tahtonsa ymmärtämiseen. Ja sitten tahdon että saisin tietää sen nyt ja heti. Enemmän kai mun pitäisi rukoilla kärsivällisyyttä...

Mulla on kirkko ihan lähellä kotia ja siellä on paljon kansainvälistä opiskelijameininkiä, mikä on tosi hauskaa. Kirkollinen urani lähti käyntiin eräänä sunnuntaina kun sain lukea erään raamatunlauseen suomeksi :) Täällä Ruotsissa on tosi paljon ihania naisia pappeina ja ne on saaneet mut muuttamaan käsitystäni naispappeudesta jonkin verran. Ei ajatus naisista pappeina tunnu enää ollenkaan niin kummalliselta kuin ensi alkuun; naiset tekevät homman eri lailla, jopa siinä mielessä että nyt tuntuu siltä että en enää ymmärrä mitä miespapit puhuvat, niillä kun on niin eri tyyli. Naiset puhuvat ainakin mulle ymmärrettävämmin, useat ainakin.

Jostain syystä monet on sanoneet mulle viime aikoina että musta tulee pappi. Olen vähän yllättynyt, sillä itse en ole asiaa niin ajatellut, vaan ennemminkin ajattelin ryhtyä diakoniksi. Samanlainen palaute monelta suunnalta samanaikaisesti kuitenkin on laittanut miettimään: näkevätkö muut minussa jotain mitä itse en näe?  En koe olevani mikään julistaja, ja seurakuntaan tahtoisin töihin lähinnä itseni enkä toisten takia; siksi että siellä saa työskennellä toisten uskovien/etsijöiden kanssa. (=Itsekästä? Vääriä perusteita?) Muuten mulle olisi aika sama että minkälaista sosiaalista työtä ja missä sitä tekisi. Tärkeää mulle on olla läsnä sille joka läsnäoloa tarvitsee; uskosta saavat puhua ne, jotka siitä enemmän tietävät. En usko riittäväni enkä varsinkaan olevani kelvollinen papin ammattiin, mutta tajuan kuitenkin sen, että jos se on Jumalan suunnitelma minun suhteeni niin saan siihen kyllä tarvittavat eväät eikä sitä sitten käy kiertäminen. Toivon että tulevien kuukausien ja vuosien aikana tämä asia minulle selviää. Itse tahdon vain löytää paikkani ja työn jonka koen mielekkääksi.

Vaikeinta minulle on olla tietämättä ja odottaa.

Vaimoni ja ystäväni Rajaton haastoi minut listaamaan viisi suurinta (tai ehkä tyypillisintä?) omituisuuttani. Kinkkinen tehtävä. Mähän olen normaalinen. Tosin oleskelu vieraalla maaperällä avartaa näkymiä omaan omituisuuteensa. Täällä ollaan helposti sitä mieltä, että olen omituinen, jos en käytä kaikkia ruotsalaisen normin mukaisia kohteliaisuusfraaseja tavattaessa. Ruotsalaisille on aivan tavatonta jos tapaamisesta lähtee sanoen "Hejdå". Pitää nimittäin sanoa "Nä men va roligt! Okej då, jag går sen. Tack för idag. Ha det så bra. Vi ses sen, sköt om dig. Hälsa (lisää nimi). Hej då!" (Pidemmän päälle rasittavaa ja mielestäni monelta osin turhaa.)

Pienen puntaroinnin jälkeen tulin tulokseen, että mun on hyvin vaikeaa, jollei peräti mahdotonta, nähdä omia omituisuuksiani juuri nyt, tässä elämän myllerryksessä jossa olen. Oma arkeni on kaukainen muisto vain ja uutta arkea en ole vielä ehtinyt vielä muodostaa. Skatteverketissä käydessäni en muistanut edes omaa osoitettani Helsingissä enää. Puoli vuotta olen elänyt tilapäisratkaisussa, matkan päällä, muiden nurkissa ja uuteen sopeutuen, joten antakee armoa, sain kasaan vain muutaman todellisen omituisuuden. (Tarkkanäköisten ystävieni apua vastaanotetaan listan täydentämiseksi.)

1) Käyn kirkossa/kannan rippiristiä kaulassani. Ja olen vasta/jo 26-v.

2) Saatan aamulla olla väsynyt ja todeta, että kouluun tahi töihin lähtö ei kannata, joten jään kotiin nukkumaan, enkä edes ilmoita kenellekään. Illalla kadun enkä koskaan opi, että parempi vain olisi mennä vaikkei paljon hotsita.

3) En voi sietää sitä, että a) vettä valutetaan turhaan enkä sitä että b) jääkaapin oven edessä seistään ovi auki. Nämä ovat varmaan perintöa rakkaalta siirtokarjalaismummoltani, jolta olen oppinut yhden jos toisenkin läksyn nuukuudesta. Sen sijaan minulle ei tuota mitään ongelmaa polttaa valoja kaikissa huoneissa vaikka olen yksin kotona, sillä valo on minulle tärkeää pimeällä talvella. Valojen päälle jättäminen kun lähden pois huoneistosta sen sijaan kirveltää. Oikeasti.

4) Pelkään ilmapalloja ja uudenvuoden aattoa (hitto, L äidinkielestä keväällä ja nyt en enää muista kirjoitetaanko uudenvuoden aatto yhteen vai erikseen!)

No tässäpä näitä nyt aluksi.

Täällä sitä nyt ollaan, Uumajassa. Voisin kertoa, miten hienosti kaikki on mennyt, miten kiitollinen olen ollut tästä tilanteesta, asunnosta, K:sta, koulusta, kaikesta. Kaikki on järjestynyt niin hyvin että siunauksen oikein tuntee. Kirjat, oleminen, opiskelu, kaikki on järjestynyt kuin taikaa vain ja rakkaus, se kukoistaa. Luennot tosin ovat hepreaa ja lukeminen on työlästä, mutta epäilemättä se helpottaa tulevaisuudessa. Eilen kävelimme koko päivän yliopistolla ja kaupungilla ja istuimme välillä jonnekin kahville tai syömään ja juttelimme. Tunsin suurta läheisyyttä ja luottamusta. Ihmettelen, kuinka joka kerta keskustellessamme pääsen jollakin tavalla jonkin sisäisen rajani yli, turvallisesti. Vähän pidemmälle, vähän lähemmäksi toista. Ainahan mä olen ollut puhelias, mutta puhua voi niin paljon sanomatta kuitenkaan yhtään mitään.
Illalla minä menin kirkolle ja K ryhmään ja jo kolmen tunnin eron aikana ehdimme kaivata toisiamme sydänjuuria myöten. Yöllä valvoimme pitkälle nukkumaanmenoaikamme yli ja rakastelimme salaa (H nukkui viereisessä huoneessa).

Kultani kanssa kaikki on erilaista. Kaikki on hyvää ja kaunista. Ihmettelen, miten juuri me kaksi  pystymme siihen. Miten me kaksi, joilla taustat ovat kuten ovat, repaleiset ja ehkä liiankin kokemusrikkaat, pystymme yhdessä sellaiseen mihin yksinään kumpikaan ei pysty.

Valvottuamme liian pitkälle sanoin kuitenkin jotain, mitä ehkä en päiväsaikaan ja täysissä sielun voimissa olisi tullut sanoneeksi. Yöllä, väsyneenä ajatukset kun vain lentävät eikä järki jaksa suodattaa kaikkea mitä suusta ulos tulee ja sanoin menneisyydestäni ja siihen liittyvistä ajatuksistani jotain, joka sai K:n hetkeksi pois raiteiltaan. En ymmärtänyt miksi, ennenkuin tänään aamulla hän kertoi, että on kuullut saman asian kaikilta exiltään ja että aina ennen kaikki on loppunut ennemmin tai myöhemmin kamalaan kaaokseen. Minua hävetti se, mitä sanoin ja etten osannut varoa sanojani. Loppujen lopuksihan sillä, mitä joskus on ollut, ei ole mitään tekoa nykyisessä elämässäni. Minua kiukutti, että K laittoi mut samaan riviin exiensä kanssa, vaikka hyvin molemmat tiedämme, että tämä juttu mikä meillä on, on ihan erilainen kuin kummankaan aikaisemmat jutut. Ja lopuksi vielä musta oli niin epäoikeudenmukaista esittää moinen epäluottamuslause mua kohtaan mun menneisyyden perusteella. Kyse on ihan samasta asiasta kuin jos minä alkaisin pelkäämään että huomenna K ei ole enää raitis. Ymmärrän kyllä, että kyse on enemmän K:n jutusta kuin minun, mutta hämmennyin ja olen yhä edelleen hämmentynyt enkä tiedä mitä ajatella tai tuntea. Oma reaktioni ("Minussa ei ole mitään vikaa ja minä voin ihan hyvin, kiitos vaan kysymästä!!!") laittoi mietityttämään, että olenko mä hävittänyt kosketuksen itseeni, tullut liian vahvaksi?

En jaksanut mennä luennolle, tulin sen sijaan tänne saliin kirjoittamaan. Miksi ihmeessä K:n kysymys "Miten sinä oikeastaan voit?" herätti mussa niin vahvan torjuvan reaktion? Miksi mä en ole enää sinut mun menneisyyden kanssa? Vai onko kyse ennemminkin siitä että olen jo sen vaiheen yli että jaksaisin vatvoa? Miksi mä en voi syleillä sitä, mitä mä olen ollut, enää, vaan tahdon olla katsomatta sinne päin ja unohtaa? Onko se tervettä vai sairasta? Miksi musta tuntuu niin helposti, että mua kritisoidaan (vaikka niin ei olisi), ja miksi juuri se tunne on mulle niin vaikea? Ja kuka tässä nyt oikeastaan on oikeassa ja kuka väärässä?

Hei te kaikki kaksi mahdollista lukijaani sekä oman sieluni yliminä, ja anteeksi monen viikon hiljaisuus. Olin joulun yllättäen Suomessa töitä tekemässä ja siitä tahdon sanoa vain että ei ole halpahallin kassalla istuminen enää minun hommani. Onkohan musta tullut aikuinen vai muuten vaan takakireä, en tiedä, mutta mua ei huvita enää nykyään kyllä yhtään hymyillä asiakkaille kun ne tulee valittamaan että "siinä lapussa luki kyllä että kympin maksaa" ja sitten todellisuudessa se hintalappu onkin ihan eri hyllyllä ja eri tavaroiden kohdalla ja siinä lukeekin että kissanhiekkaa vaikka asiakas on housuja ostamassa. Mä en ymmärrä missä ihmisten aivot/silmät/hyvä tahto oikein ovat kun ne shoppailee ko. halpakaupassa. Ja sitten mun pitäisi jotenkin olla iloisen asiakaspalvelun ammattilainen ja antaa asiakkaalle tunne että se on aina oikeassa vaikka niin ei kyllä sitten ikinä ole. Ajattelin joku päivä tätä juttua ja mietin miksi nyt tunnen näin, sillä ei siitä kauan ole kun olin ihan varma että asiakaspalvelutyö on "minun juttuni", viihdyin siinä ja tunsin onnistuvani useammin kuin epäonnistuvani. Nyt mulla ei edes ole tahtoa tehdä duunia hyvin. Tuli tulokseen tämäkin on osa suurempaa kokonaisuutta ja muutosta elämässäni; asenteiden muutosta onkin tapahduttava, sillä mä olen aloittamassa ihan toisen alan opinnot yliopistolla ja siihen tarvitsen todennäköisesti ihan erilaisia taitoja ja kykyjä kuin mitä mulla aiemmin on ollut, joten katson tämänkin tympääntymisen Jumalan lahjaksi. Minua muovataan taas. Ja antaa mennä vaan, mä olen valmis muovautumaan.

K:sta ja minusta on tullut viime viikkojen aikana pari. Eikä vain mikä tahansa pari, kaikki on kohdallaan niin monella tasolla että sitä on vaikea tajuta ja silti se tuntuu itsestään selvältä ja luonnolliselta. Olen tavannut tulevien lasteni isän. Sitä on vaikea selittää, sanat vain eivät riitä tai ne eivät tee oikeutta tälle mitä koen - mitä me koemme. Ja koemme sen molemmat hyvin samalla tavoin: me kaksi vain kuulumme yhteen. Täydennämme toisiamme, olemme kotona toistemme seurassa ja olemme uskomattoman samankaltaisia monessa jutussa ja kuienkin niin erilaisia että keskustelunaiheista ei tule pulaa. Mä en esimerkiksi ymmärrä mitään sen ug-harrastuksista kuten musiikista ja maalaamisesta tahi politiikasta. Opin kyllä mielelläni. Tärkeintä on, että K näkee mut. Se tietää kuka mä olen, vaikka ei edes niin kovin kauaa olla tunnettu. Se tuntee mun sydämen, arvostaa mun ajatuksia.

K:n kanssa mikän ei ole sillä lailla vaikeaa kuin kaikissa aiemmissa suhteissa: ei ole epävarmuutta, pelailua, salailua, miettimistä, että mitäköhän toikin nyt ajattelee tai tuntee, huolta siitä, että kelpaankohan tällaisena, ymmärtääköhän se kuka ja mitä oikeasti olen, aiheutankohan pettymyksen olemalla oma itseni. Meillä on molemmilla hyvin samanlaisia päämääriä elämän suhteen; tahdomme tehdä työtä jolla on merkitystä, vaikuttaa positiivisesti ympäristöömme, kasvaa omaksi itseksemme, oppia, nähdä, kokea, elää puhdasta (huumeetonta) elämää, oppia tuntemaan Jumalan tahto itsemme suhteen ja elää sen mukaan ja sitten tietysti aikanaan kasvattaa tiedostavia, kunnollisia ja kauniita jälkeläisiä - sitten joskus..

K tuli Suomeen joulun jälkeen ja oli siellä mun kanssa kunnes eilen tulimme yhdessä takaisin Ruotsiin. Ja lisäksi K peruutti ravintolanaavamisjuttunsa Berliinissä ja haki Uumajaan opiskelemaan aatehistoriaa (mikä sopii sille kuin nenä päähän). Asuntoa ei ole vieläkään ilmaantunut, mutta luulen että se menee niin, että viime hetkellä kun olen menettänyt hermoni jo kolmesti eikä toivonripettäkään ole enää jäljellä, niin jostain ilmestyy jotakin ja osaamme ottaa sen kiitollisena vastaan.

Ruotsinlaivameininki oli tavanomaiseen tapaansa aika ronskia eikä kovin innostavaa. Buffetti oli kuitenkin aika laadukas ja oli hyvä saada istua koko ilta hienossa seurassa ja syödä vähän kaikkea mahdollista. Viime aikoina on tullut syötyä tosi hyvin, K kokkaa ja meillä on ollut juhlaillallista toisensa perään. Eilen oltiin vielä K:n äidin luona päivällisellä ja vähän jännitti mutta ihan mukavahan tuo oli. Musta on suloista kuinka hyvin K tulee äitinsä kanssa toimeen. En tunne niin kovin montaa ihmistä jotka oikeasti kunnioittavat vanhempiaan. K ja Ann keskustelevat kuin ketkä tahansa aikuiset ihmiset keskenään politiikasta ja maailmanmenosta ja muistavat vielä kuunnellakin toisiaan ja minusta se on ihailtavaa. En tunne itseäni kovin kykeneväksi osallistumaan keskusteluun maailman poliittisesta tilanteesta mutta mielenkiinnolla kuuntelen ja otan opikseni. Kukaan ei kuitenkaan odota minulta osallistumista, olenhan suomalainen ;) Ja ehkä vielä joskus, joskus mä opin keskustelemaan. Nyt mulla on ainakin hyvä opettaja. K on pistämätön.

No niin. Tässä sitä taas ollaan. Eilen vietettiin K:n kanssa meillä itsenäisyyspäivänjuhlaa -kahdestaan- koska meidän luokan suomalaissyntyiset eivät päässeet paikalle. Tällaiset suomalaisuusasiat saavat kummasti painoarvoa ulkomailla asustaessa. Ja vaikka K ei - tietenkään - sen kummemmin lämmennyt linnan juhlille, jotka oli tietysti pakko katsoa, se tykkäsi kuitenkin kovasti karjalanpiirakoista ja saunasta. Ja musta. Enkä mä tiedä mikä muhun on mennyt, mutta toimitusjohtajan jälkeen mä olen muuttunut. Mua ujostutti mennä saunaan K:n kanssa ja meinasin jo ehdottaa, että mennäänkö eri aikaan - vaikka se nyt olisi ollut ihan knäppt ja tokigt! Se sanoi että "Näe, men det är helt okej.." niin rauhallisella äänellä että mua ei ujostuttanut yhtään niin paljon enää. Vaikka silti vähäsen. Me juteltiin paljon ja se on uskomattoman sanavalmis, nopeaälyinen, rauhallinen, miellyttävä, pohdiskeleva, tiedostava, hengellinen, maanläheinen.. mitä vielä? Se on nöyrä ja se on musta viehättävää. (Nöyryys=tosiasioille avoin mieli) Kaikki sen ominaisuudet on viehättäviä. Meillä ei ollut minkäänlaisia kommunikaatiovaikeuksia; mä en tuntenut puhuvani "väärällä kielellä" kun juttelin sen kanssa. Se näki mut. Sen mielestä mun suomalainen aksentti on miellyttävä ja rauhoittava - miten söpöä! Sanoi että johtuu varmaan siitä että se lapsena kuunteli Tove Janssonin kertomia Muumisatuja. Ja se jäi yöksi ja nukkui mun huoneen lattialla ja aamulla oli kiva herätä kun se oli siinä. Mutta minä muutan Uumajaan tammikuussa ja se Berliiniin helmikuussa ja minä mietin, että miksi tässä näin käy - taas. Kesäkanttorikin karkasi Wieniin ennenkuin ehti edes päivää sanoa. Ja jos nyt tälle linjalle lähdetään niin P:kin lähtee kohta Tsekkeihin ja A ravaa Saksassa yhtenään (ja kun me seurusteltiin niin harvoin oltiin samalla paikkakunnalla ylipäänsä). Prkl:n EU ja vapaa liikkuvuus. Jos olisin tämän tiennyt olisin varjoäänestänyt eri lailla v. -95.

K on kanssa toveri, mutta sitä ei kyllä siitä huomaa. Siinä ei ole sitä NA-leimaa mikä monilla on. No tukasta voi kyllä aavistella yhtä jos toista, mutta se on vaan ulkoinen seikka. Sitäpaitsi mä tykkään sen tukasta! (Siitä ei ole kauan kun M:lle selvitin että musta rastatukka ei ole kovinkaan seksikäs..;)

Mä lähdenkin nyt jo huomenna takaisin Suomeen jouluksi. Järjestin tänään itselleni töitä vanhassa kesäduunipaikassa kaupan kassalla ainakin vuoden loppuun asti ja sitten tulen takaisin Ruotsiin, pakkaan kamat ja muutan Uumajaan. Olen päättänyt ottaa koulupaikan vastaan. Asuntokin, tai ainakin asuntolapaikka, on järjestymäisillään. Lähtö on jännittävä ja ilolla aloitan opinnot, mutta silti olo on vähän ristiriitainen. Palautin kouluun mun kaapin avaimen ja lainakirjat ja annoin loput ruokaliput luokkakaverille, joten sinne en nyt varmaan sitten enää  ole menossa. Enkä sitten varmaan näe K:a enää. Ehkä kuitenkin tammikuussa pikaisesti, mulla on yksi kirja siltä lainassa.

K sanoi sen juhlissa lauantaina että mähän voisin muuttaa Berliiniin. Juu, niin varmaan. Kuten sanottu, menee vähän ristiin mun pikkukaupunkihaaveiden kanssa. Silti kotiin tullessani la-yönä menin nettiin ja etsin mahdollista kiinnostavaa yliopistoa. Olisi tyhmää muuttaa suunnitelmia tässä vaiheessa ja äkkiä. Vaikka ajattelenkin että rakkaus on taistelemisen arvoinen asia. Okei, äkkiä tämä Uumajakin tuli, mutta ainakin se on jotain mitä kohti olen jo pidemmän aikaa kulkenut. Teologian opinnot yliopistolla. Enkä mä edes osaa tarpeeksi saksaa, eikä silmiin osunut yhtään englanninkielistä opintolinjaa miltään aihealueelta. Muutenhan se olisi yksi ja sama mulle, toisaalta, että muutanko pohjoiseen vai etelään kahden tunnin lentomatkan päähän Helsingistä. Voinhan mä mennä sitä moikkaamaan kesällä. Jos vaikka niiden ravintolassa olis työntekijälle paikka. Katsotaan sitten, miltä elämä siinä vaiheessa näyttää. Kesään ei ole enää montaa kuukautta. Vad fan ska jag göra med det här nu? Voittaako rakkaus (hei niinku oikeesti) kaikki esteet?

Minä -> K

"Hej! Hoppas provet gick bra! Tyvärr måste jag berätta att jag åker till F imorgon kväll. Jag fick jobb för tre veckor och börjar på lördagen, vilket är toppen men samtidigt är jag lite grann ledsen; jag vet att jag ska sakna dig. Du är jäklafin, vet du? :)"

K -> Minä

"Jag vet inte hur jag ska känna? Du är den finaste människa jag har träffat på flera år! :) Jag kommer sakna dig! Hoppas vi ses någon gång igen! Kram/K"

Itkeä tässä pitäisi.