Kävin perjantaina Uumajassa. Lensin, vaikka se ei olekaan kovin ekologista. Oli pakko säästää aikaa; junalla matka olisi kestänyt seitsemän ja puoli tuntia.  Tutustuin yliopistoon ja hyvältä näytti. Olivat ihan järjestäneet mulle suomalaisen vaihto-oppilaan näyttämään kampusta. Osallistuin luentoon, "Etik, världsbilder och livshållningar", ja sain ruoankin ilmaiseksi. Kaupunki oli lagom (=juuri sopiva) monella tapaa. Kaikki on pyöräilyetäisyydellä, palvelut ja kulttuuritarjonta tyydyttävät minun tarpeeni. Kaupunki oli kaunis, joki halkoi sen keskeltä ja ulkotulia paloi joka paikassa. Ilma oli raikasta, lumi narskui kotoisasti kenkien alla ja ihmiset tuntuivat maanläheisiltä, vaikka ilmapiiri olikin...akateeminen. Tulin takaisin täynnä ristiriitaisia tunteita ja odotuksia. Mietin, että miten ihmeessä nyt muka teen päätöksen että a) lähdenkö sinne vai b) jatkanko kiltisti koulun loppuun täällä, vaiko mahdollisesti c) jotain muuta, mitä. Tänään tajuan että mä olin jo Uumajassa tehnyt päätöksen, että lähden. Se oli paikka mun mieleen. Ja paluu Tukholmaan tuntui vastenmieliseltä. Kaupunki näytti likaiselta, tylyltä ja elottomalta ja muistin että musta tuntui samalta kun tulin Myllystä takaisin stadiin. Muistin, että siitä asti olen halunnut muuttaa pienempään kaupunkiin jossa on luonto lähellä. Ja siitä on jo hyvät hyssykät sentään jo ties kuinka monta vuotta! Melkein neljä. Mua hidasti enää se, että en osannut täysin arvoida, oliko späätökseni oikea vai väärä; olivatko vaikuttimeni hyvät vai haitalliset.

Tulevan kouluni valintaa miettiessäni ajattelen usein, että tahtoisin viettää aikaa mummoni kanssa mahdollisimman paljon vielä kun se on mahdollista. Toisaalta pelkään, että jos menen takaisin Suomeen, jämähdän sinne. Enkä oikein keksi sieltä itselleni mitään viksua opiskelupaikkaakaan jos totta puhutaan. En tahdo asua Helsingissä enää; sen paikan olen jo nähnyt. Ainoa mitä sieltä kaipaan ovat ystäväni. Järvenpäässä olisi diakonikoulutus, mutta pettyisin jos en saisi opiskella yliopistossa. Siitä on tullut mulle sellainen.. Moskova. Kukaan meidän lähisuvusta ei ole opiskellut yliopistossa ja mä haluan sen kunnian itselleni.

Nytpä siis saattaa olla niin että tammikuussa muutan taas paikkaa. Huomenna alkaa taas uusi teema koulussa, psykologia, ja se voi olla ihan mielenkiintoistakin, joten katsotaan nyt, miten tässä käy. Jos se on huippujuttu, voinhan mä ihan yhtä hyvin matkustaa Uumajaan syksylläkin. Mulla vaan on tämä sisäinen  kiire: tuntuu että aika loppuu, pitäisi olla jo jossain, en tiedä vielä missä, mutta olen sieltä jo myöhässä. Että ei ole puolta vuotta tuhlattavana "väärässä" paikassa. Odottaminen ei toisaalta olisi pahitteeksi; siinä ei voi menettää mitään. Sen sijaan voisi tarjotutua vielä jotain parempaa, ja ajatukset voisivat selkeytyä. Vai onko se mahdollista? Miten ihmeessä sitä tietää, että on tarpeeksi varma jostain asiasta tehdäkseen päätöksen rauhallisin mielin?

Näin kamalaa painajaista että mun isä ja äiti kuolivat. Vuokraemäntäni A sanoi että se liittyy tähän mun irtautumisprosessiin. Kamala ajatus. Mun irtautumisprosessini alkoi jo yli kymmenen vuotta sitten kun muutin kotoa pois: kieltäydyn uskomasta että se vielä olisi kesken! A:n mielestä se prosessi voi viedä koko elämän - ja pelkään että hän on oikeassa. Olenkohan mä muuttamassa Uumajaan vain näyttääkseni isälle ja äidille? Ei voi olla niin.

Mä tarviin terapeutin. (Yksi syy mennä Suomeen opiskelemaan; siellä olis tähän mahdollisuus.)