Muuton aiheuttama elämän rakenneuudistus on saanut hetkeksi pään sekaisin. Kontrollifriikki minussa on astunut esiin. Haluaisin antaa Jumalan ohjata mutta jotenkin se tämän kaiken keskellä unohtunuu  helposti ja tuntuu vaikealta luovuttaa.

Lukemista on koulussa, luovaa ilmaisua käyttääkseni, i-han si-ka-na. Ajoittain olen aivan kauhuissani, että miten minä selviän kaikesta, miten aika riittää kaiken oppimiseen (sekä koulussa että kotona!) puhumattakaan hengellisestä elämästä. Kun luen yhä kirjaa pitää mulla olla viisi muuta kirjaa tukena (pari kappaletta sanakirjoja, sivistyssanakirja, Raamatun karttakirja ja Raamattu) ja tuntuu mahdottomalta ehtiä lukea kaikki. Nyt alan jo jonkin verran tottua uuteen sanastoon ja lukeminen sujuu helpommin. Sitäpaitsi ihan kaikkea ei näköjään tarvitse edes lukea. Pitää osata valkata oleellinen (Katsotaan miten tämä asenne palkitsee tentissä ;)

Parhaillaan meneillään oleva kirkkohistorian kurssi on ajoittain kuolettavan tylsä ja ajoittain todella mielenkiintoinen. Alkukirkko on mulle edelleen silkkaa hepreaa; konsiilit, kirkkoisät ja oppitaistelut on vaikea hahmottaa. Reformaatio sen sijaan on hurjan mielenkiintoinen ja olen kokenut suurta samaistumista ystävääni M. Lutheriin jonka sanat mulla on jääkaapin ovessa: 

“One becomes a theologian by living, by dying, and by being damned, not by understanding, reading, and speculation.”

Löysin sitaatin eräästä kirjastani ja ne olivat kuin Jumalan lohduttava viesti mulle. Ne tuovat järkeä tähän mun olemiseen kun välillä vaivun miettimään, että tätäkö tämä nyt sitten on, kirjaoppia, ja mitä ihmettä tällä on tekemistä tulevan ammattini kanssa. Tajuan kyllä että olen ollut täällä vasta muutaman viikon ja tämä on vasta ensimäinen kussi - enhän minä millään voi tietää millaista opiskelu on vain tämän yhden kurssin perusteella. Pelkään vain, että tämä tietopuolinen tankkaaminen syö hengen pois. Että akateemikko-opettajat opettavat meidät keskustelemaan sivistyneesti eri teologisten väittämien puolesta ja vastaan mutta hengellä näkeminen unohtuu. Täytyyhän akateemikon olla järkevä ja eksakti, ja onko usko sitä? Voiko usko koskaan olla sitä?

Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta minusta teologisessa ei voida oppia tutkimaan sitä, onko Jumala olemssa vai ei. En edes tiedä onko se nykyaikaisen teologisen tiedekunnan perimmäinen tarkoitus. Ja mikä se tarkoitus sitten itseasiassa on? En taida olla kovin hyvin valmistautunut opiskeluihini sitten kuitenkaan. *nyyh* Jumala ilmoittaa varmasti olemassaolonsa itse kaikille yksilö kerrallaan ja siitä kiisteleminen, onko Jumalaa vai ei, on turhaa. Minua kiinnostavat enemmän ihmisten suhtautuminen Jumalaan, moraaliset ja sosiaaliset kysymykset, ihmisten uskonjärjestelmät ja maailmankuvan hahmottaminen. Siksi - kai - minä opiskelen täällä ja nyt. Koitan olla avoimilla mielin ja rukoilla että elämässäni tapahtuu Jumalan tahto, eikä mun, ja että Jumala pitää mun silmät ja korvat ja sydämen auki hänen tahtonsa ymmärtämiseen. Ja sitten tahdon että saisin tietää sen nyt ja heti. Enemmän kai mun pitäisi rukoilla kärsivällisyyttä...

Mulla on kirkko ihan lähellä kotia ja siellä on paljon kansainvälistä opiskelijameininkiä, mikä on tosi hauskaa. Kirkollinen urani lähti käyntiin eräänä sunnuntaina kun sain lukea erään raamatunlauseen suomeksi :) Täällä Ruotsissa on tosi paljon ihania naisia pappeina ja ne on saaneet mut muuttamaan käsitystäni naispappeudesta jonkin verran. Ei ajatus naisista pappeina tunnu enää ollenkaan niin kummalliselta kuin ensi alkuun; naiset tekevät homman eri lailla, jopa siinä mielessä että nyt tuntuu siltä että en enää ymmärrä mitä miespapit puhuvat, niillä kun on niin eri tyyli. Naiset puhuvat ainakin mulle ymmärrettävämmin, useat ainakin.

Jostain syystä monet on sanoneet mulle viime aikoina että musta tulee pappi. Olen vähän yllättynyt, sillä itse en ole asiaa niin ajatellut, vaan ennemminkin ajattelin ryhtyä diakoniksi. Samanlainen palaute monelta suunnalta samanaikaisesti kuitenkin on laittanut miettimään: näkevätkö muut minussa jotain mitä itse en näe?  En koe olevani mikään julistaja, ja seurakuntaan tahtoisin töihin lähinnä itseni enkä toisten takia; siksi että siellä saa työskennellä toisten uskovien/etsijöiden kanssa. (=Itsekästä? Vääriä perusteita?) Muuten mulle olisi aika sama että minkälaista sosiaalista työtä ja missä sitä tekisi. Tärkeää mulle on olla läsnä sille joka läsnäoloa tarvitsee; uskosta saavat puhua ne, jotka siitä enemmän tietävät. En usko riittäväni enkä varsinkaan olevani kelvollinen papin ammattiin, mutta tajuan kuitenkin sen, että jos se on Jumalan suunnitelma minun suhteeni niin saan siihen kyllä tarvittavat eväät eikä sitä sitten käy kiertäminen. Toivon että tulevien kuukausien ja vuosien aikana tämä asia minulle selviää. Itse tahdon vain löytää paikkani ja työn jonka koen mielekkääksi.

Vaikeinta minulle on olla tietämättä ja odottaa.