Täällä sitä nyt ollaan, Uumajassa. Voisin kertoa, miten hienosti kaikki on mennyt, miten kiitollinen olen ollut tästä tilanteesta, asunnosta, K:sta, koulusta, kaikesta. Kaikki on järjestynyt niin hyvin että siunauksen oikein tuntee. Kirjat, oleminen, opiskelu, kaikki on järjestynyt kuin taikaa vain ja rakkaus, se kukoistaa. Luennot tosin ovat hepreaa ja lukeminen on työlästä, mutta epäilemättä se helpottaa tulevaisuudessa. Eilen kävelimme koko päivän yliopistolla ja kaupungilla ja istuimme välillä jonnekin kahville tai syömään ja juttelimme. Tunsin suurta läheisyyttä ja luottamusta. Ihmettelen, kuinka joka kerta keskustellessamme pääsen jollakin tavalla jonkin sisäisen rajani yli, turvallisesti. Vähän pidemmälle, vähän lähemmäksi toista. Ainahan mä olen ollut puhelias, mutta puhua voi niin paljon sanomatta kuitenkaan yhtään mitään.
Illalla minä menin kirkolle ja K ryhmään ja jo kolmen tunnin eron aikana ehdimme kaivata toisiamme sydänjuuria myöten. Yöllä valvoimme pitkälle nukkumaanmenoaikamme yli ja rakastelimme salaa (H nukkui viereisessä huoneessa).

Kultani kanssa kaikki on erilaista. Kaikki on hyvää ja kaunista. Ihmettelen, miten juuri me kaksi  pystymme siihen. Miten me kaksi, joilla taustat ovat kuten ovat, repaleiset ja ehkä liiankin kokemusrikkaat, pystymme yhdessä sellaiseen mihin yksinään kumpikaan ei pysty.

Valvottuamme liian pitkälle sanoin kuitenkin jotain, mitä ehkä en päiväsaikaan ja täysissä sielun voimissa olisi tullut sanoneeksi. Yöllä, väsyneenä ajatukset kun vain lentävät eikä järki jaksa suodattaa kaikkea mitä suusta ulos tulee ja sanoin menneisyydestäni ja siihen liittyvistä ajatuksistani jotain, joka sai K:n hetkeksi pois raiteiltaan. En ymmärtänyt miksi, ennenkuin tänään aamulla hän kertoi, että on kuullut saman asian kaikilta exiltään ja että aina ennen kaikki on loppunut ennemmin tai myöhemmin kamalaan kaaokseen. Minua hävetti se, mitä sanoin ja etten osannut varoa sanojani. Loppujen lopuksihan sillä, mitä joskus on ollut, ei ole mitään tekoa nykyisessä elämässäni. Minua kiukutti, että K laittoi mut samaan riviin exiensä kanssa, vaikka hyvin molemmat tiedämme, että tämä juttu mikä meillä on, on ihan erilainen kuin kummankaan aikaisemmat jutut. Ja lopuksi vielä musta oli niin epäoikeudenmukaista esittää moinen epäluottamuslause mua kohtaan mun menneisyyden perusteella. Kyse on ihan samasta asiasta kuin jos minä alkaisin pelkäämään että huomenna K ei ole enää raitis. Ymmärrän kyllä, että kyse on enemmän K:n jutusta kuin minun, mutta hämmennyin ja olen yhä edelleen hämmentynyt enkä tiedä mitä ajatella tai tuntea. Oma reaktioni ("Minussa ei ole mitään vikaa ja minä voin ihan hyvin, kiitos vaan kysymästä!!!") laittoi mietityttämään, että olenko mä hävittänyt kosketuksen itseeni, tullut liian vahvaksi?

En jaksanut mennä luennolle, tulin sen sijaan tänne saliin kirjoittamaan. Miksi ihmeessä K:n kysymys "Miten sinä oikeastaan voit?" herätti mussa niin vahvan torjuvan reaktion? Miksi mä en ole enää sinut mun menneisyyden kanssa? Vai onko kyse ennemminkin siitä että olen jo sen vaiheen yli että jaksaisin vatvoa? Miksi mä en voi syleillä sitä, mitä mä olen ollut, enää, vaan tahdon olla katsomatta sinne päin ja unohtaa? Onko se tervettä vai sairasta? Miksi musta tuntuu niin helposti, että mua kritisoidaan (vaikka niin ei olisi), ja miksi juuri se tunne on mulle niin vaikea? Ja kuka tässä nyt oikeastaan on oikeassa ja kuka väärässä?