Täällä pakkailen vähiä tavaroitani, joita taas huomaan olevankin aika paljon kun ne kaikki kokoaa yhteen paikkaan samalla kertaa. Huomenna klo 12:20 paikallista aikaa lähtee lento Arlandasta kohti Uumajaa. Mukana minulla reppu ja matkalaukku täynnä vaihtovaatteita, hammasharja, 2 x suomi-ruotsi-suomi -sanakirja (sekä tasku- että suur-), sekä sivistyssanakirja. eiköhän näillä alkuun pääse yliopisto-opinnoissa. Saimme asunnon, joka nyt näkemättä sitä vaikuttaa huippuhyvältä. 60m2 kaksio, 5min kävelyn päässä yliopistolta. Vaivaiset 3600kr kuussa, eli alle 400€. Pääsemme muuttamaan helmikuun vaihteessa mutta sitä ennen saamme punkata nykyisen omistajan sohvalla samaisessa asunnossa. Teemme vuokravaihdon, vuokraamme hänen asuntonsa ja hän muuttaa Tukholmaan K:n asuntoon. Sopimus tehdään vuodeksi nyt alkuun ainakin.
  
Kun näin ilmoituksen www.andrahandsguiden.se :ssä olin varma että asunto on ehditty jo antaa pois. Soitin päivällä useita kertoja eikä kukaan vastannut. Olin varma että se merkitsi sitä että asunto meni jo aamulla eikä ilmoittajaa huvittanut enää vastata puhelimeen koska soittoja tuli niin paljon. Onneksi olin väärässä. Mies oli ollut töissä koko päivän ja me olimme ensimmäiset jotka häntä lähestyivät asialla. Kaikki kävi niin helposti etten ollut uskoa. Nykyinen vuokralainen on suomalaissyntyinen hieman vanhempi konstvetare joka muuttaa Tukholmaan koska hänellä on täällä sekä lapsi että työpaikka. Kun puhelu oli ohi, riemusta kiljuen tanssahtelin pitkin asuntoa ja halasin K:ta nauraen. En muista aikoihin olleeni niin riemastunut, helpottunut ja kiitollinen yhtä aikaa.
  
K tulee kuun vaihteessa pakkaamaan asuntonsa kasaan ja poimii mukaansa myös mun tavarat Tullingesta. Se lupasi hoitaa kuljetuksen, auton ym sellaiset ja huokaisin helpotuksesta sillä totta puhuen en jaksa kovin montaa muuttohässäkkää elämäni aikana enää. Tai ainakaan just nyt. Omat tavarani tietysti hoitaisin mutta K:n asunnon pakkaaminen, siivous, laatikoiden etsiminen, kuljetus, kaikki... Uhh, se olisi liikaa. Onneksi se ei ole minun päänsärkyni.
  
Ja K on niin rohkea. Se ei ole koskaan edes käynyt Uumajassa, ja silti se on pelkästään positiivisella mielellä koko elämänmuutoksesta. Kovinkaan moni ei vaihtaisi Berliiniä Uumajaan tuosta noin vaan. Mutta mun K onkin erilainen kuin kaikki muut. Niin monella tavalla!
*on niin rakastunut ja onnellinen*

Puhuimme toissapäivänä siitä, kun K oli ryhmässä sanonut, että kaksi kuukautta sitten hän istui täällä ja oli den ensamma killen ja nyt häntä odottaa kotona sambo. Sambo. Sana kolahti mun korvaan vähän kovana. Avopuoliso. Hyi. Mieluummin olen K:s tjej kuin sambo, vaikka nyt sitten samassa osoitteessa asutaankin. Sambosta on kaikki romantiikka, rakkaus ja omistautuminen poissa. (Saatan olla väärässä, mutta juuri silloin tuntui siltä.) Samalla se jotenkin toi tajuntaan sen, miten nopeasti kaikki onkaan tapahtunut. Silti ei pelota. No hyvä on, varmaan jossain sopukassa vähän voi pelottaa, jos sitä oikein alkaa tutkimaan, mutta pelon kanssa on vähän niin, että mitä enemmän mä annan sille tunnustusta, sitä enemmän se alkaa viedä tilaa mun elämässä. Ja sitä mä en tahdo. Se pelko, mitä mulla nyt on jossain vatsanpohjassa, on turhaa pelkoa. Kaikki muut merkit viittaavat siihen että nämä ratkaisut ovat oikeita ja parhaita juuri nyt. Se pelko on vaan se kiusaaja, joka toivoisi, että kaikki menee päin helvettiä. Mutta mä uskon hyvään ja että hyvä kasvattaa hyvää ja usko lujittaa uskoa joten siksi en ole antanut pelolle sijaa, vaan uskon ja luotan. Ja tiedättekö mitä? Minä voin todella hyvin. Olen rauhallinen, pystyn ottamaan asiat sellaisina kuin ne tulevat, pystyn suunnittelemaan, toteuttamaan, tekemään, kokemaan ja tuntemaan normaalisti, ilman paniikkia. Vaikka asiat ovat menneet eteenpäin riuskalla tahdilla en kärsi vauhtisokeudesta. (En ainakaan nyt kun olen täällä Ruotsissa. Suomessa ollessani ahdisti piirun verran enemmän, mutta siellä olikin koko ajan punkattava toisten nurkissa ja tapeltava bussiaikataulujen ja tyhmien asiakkaiden kanssa päivittäin.) Ja se on ihme. Ja musta tuntuu taas siltä, että mä teen jotain oikein ja että Jumala suo mulle hyvää koska mä osaan pyytää oikeita, Jumalan mielen mukaisia asioita. Musta vaan kokonaisvaltaisesti tuntuu siltä, että suunta on aivan oikea. Siitä olen kiitollinen. Sokeitakin hetkiä ja eksymistä olen saanut kokea riittämiin.