Hei te kaikki kaksi mahdollista lukijaani sekä oman sieluni yliminä, ja anteeksi monen viikon hiljaisuus. Olin joulun yllättäen Suomessa töitä tekemässä ja siitä tahdon sanoa vain että ei ole halpahallin kassalla istuminen enää minun hommani. Onkohan musta tullut aikuinen vai muuten vaan takakireä, en tiedä, mutta mua ei huvita enää nykyään kyllä yhtään hymyillä asiakkaille kun ne tulee valittamaan että "siinä lapussa luki kyllä että kympin maksaa" ja sitten todellisuudessa se hintalappu onkin ihan eri hyllyllä ja eri tavaroiden kohdalla ja siinä lukeekin että kissanhiekkaa vaikka asiakas on housuja ostamassa. Mä en ymmärrä missä ihmisten aivot/silmät/hyvä tahto oikein ovat kun ne shoppailee ko. halpakaupassa. Ja sitten mun pitäisi jotenkin olla iloisen asiakaspalvelun ammattilainen ja antaa asiakkaalle tunne että se on aina oikeassa vaikka niin ei kyllä sitten ikinä ole. Ajattelin joku päivä tätä juttua ja mietin miksi nyt tunnen näin, sillä ei siitä kauan ole kun olin ihan varma että asiakaspalvelutyö on "minun juttuni", viihdyin siinä ja tunsin onnistuvani useammin kuin epäonnistuvani. Nyt mulla ei edes ole tahtoa tehdä duunia hyvin. Tuli tulokseen tämäkin on osa suurempaa kokonaisuutta ja muutosta elämässäni; asenteiden muutosta onkin tapahduttava, sillä mä olen aloittamassa ihan toisen alan opinnot yliopistolla ja siihen tarvitsen todennäköisesti ihan erilaisia taitoja ja kykyjä kuin mitä mulla aiemmin on ollut, joten katson tämänkin tympääntymisen Jumalan lahjaksi. Minua muovataan taas. Ja antaa mennä vaan, mä olen valmis muovautumaan.

K:sta ja minusta on tullut viime viikkojen aikana pari. Eikä vain mikä tahansa pari, kaikki on kohdallaan niin monella tasolla että sitä on vaikea tajuta ja silti se tuntuu itsestään selvältä ja luonnolliselta. Olen tavannut tulevien lasteni isän. Sitä on vaikea selittää, sanat vain eivät riitä tai ne eivät tee oikeutta tälle mitä koen - mitä me koemme. Ja koemme sen molemmat hyvin samalla tavoin: me kaksi vain kuulumme yhteen. Täydennämme toisiamme, olemme kotona toistemme seurassa ja olemme uskomattoman samankaltaisia monessa jutussa ja kuienkin niin erilaisia että keskustelunaiheista ei tule pulaa. Mä en esimerkiksi ymmärrä mitään sen ug-harrastuksista kuten musiikista ja maalaamisesta tahi politiikasta. Opin kyllä mielelläni. Tärkeintä on, että K näkee mut. Se tietää kuka mä olen, vaikka ei edes niin kovin kauaa olla tunnettu. Se tuntee mun sydämen, arvostaa mun ajatuksia.

K:n kanssa mikän ei ole sillä lailla vaikeaa kuin kaikissa aiemmissa suhteissa: ei ole epävarmuutta, pelailua, salailua, miettimistä, että mitäköhän toikin nyt ajattelee tai tuntee, huolta siitä, että kelpaankohan tällaisena, ymmärtääköhän se kuka ja mitä oikeasti olen, aiheutankohan pettymyksen olemalla oma itseni. Meillä on molemmilla hyvin samanlaisia päämääriä elämän suhteen; tahdomme tehdä työtä jolla on merkitystä, vaikuttaa positiivisesti ympäristöömme, kasvaa omaksi itseksemme, oppia, nähdä, kokea, elää puhdasta (huumeetonta) elämää, oppia tuntemaan Jumalan tahto itsemme suhteen ja elää sen mukaan ja sitten tietysti aikanaan kasvattaa tiedostavia, kunnollisia ja kauniita jälkeläisiä - sitten joskus..

K tuli Suomeen joulun jälkeen ja oli siellä mun kanssa kunnes eilen tulimme yhdessä takaisin Ruotsiin. Ja lisäksi K peruutti ravintolanaavamisjuttunsa Berliinissä ja haki Uumajaan opiskelemaan aatehistoriaa (mikä sopii sille kuin nenä päähän). Asuntoa ei ole vieläkään ilmaantunut, mutta luulen että se menee niin, että viime hetkellä kun olen menettänyt hermoni jo kolmesti eikä toivonripettäkään ole enää jäljellä, niin jostain ilmestyy jotakin ja osaamme ottaa sen kiitollisena vastaan.

Ruotsinlaivameininki oli tavanomaiseen tapaansa aika ronskia eikä kovin innostavaa. Buffetti oli kuitenkin aika laadukas ja oli hyvä saada istua koko ilta hienossa seurassa ja syödä vähän kaikkea mahdollista. Viime aikoina on tullut syötyä tosi hyvin, K kokkaa ja meillä on ollut juhlaillallista toisensa perään. Eilen oltiin vielä K:n äidin luona päivällisellä ja vähän jännitti mutta ihan mukavahan tuo oli. Musta on suloista kuinka hyvin K tulee äitinsä kanssa toimeen. En tunne niin kovin montaa ihmistä jotka oikeasti kunnioittavat vanhempiaan. K ja Ann keskustelevat kuin ketkä tahansa aikuiset ihmiset keskenään politiikasta ja maailmanmenosta ja muistavat vielä kuunnellakin toisiaan ja minusta se on ihailtavaa. En tunne itseäni kovin kykeneväksi osallistumaan keskusteluun maailman poliittisesta tilanteesta mutta mielenkiinnolla kuuntelen ja otan opikseni. Kukaan ei kuitenkaan odota minulta osallistumista, olenhan suomalainen ;) Ja ehkä vielä joskus, joskus mä opin keskustelemaan. Nyt mulla on ainakin hyvä opettaja. K on pistämätön.