Outo levottomuus on vallannut mieleni ja se tuntuu sitä vahvemmalta, mitä kirkkaammin kevätaurinko paistaa. Tahdon liikkeelle, pois, muualle, jotain uutta; tahdon herätä, tuntea elämän virtaavan suonissani jälleen. Osittain tahdon vain paeta, osittain tahdon todellakin vain vastata maailman kutsuun ja nähdä enemmän tästä kokonaisuudesta jossa elämme. Tuhlaan lahjaksi saadun elämäni, jos en yritä muodostaa jonkinlaista globaalia näkökulmaa. Hassua, että sitä voi asua ulkomailla ja silti tuntea näin.

Tänään olen kahnannut K.n kanssa - en edes tiedä mistä - ja koko päivä on mennyt omituiseen välimallinolemiseen. Sen jälkeen, kun olimme ensin rakentavasti keskustelleet laskunmaksuun liittyvistä näkökulmaeroistamme ja K.n vihdoin lähtiessä ulos olin astellut mielenosoituksellisesti hiljaisuuden vallitessa suihkuun, lähdin ulos minäkin epäselvien synkähköjen ajatusten vainoamana. Pohdin mahdollisuutta matkustaa - toki osittain mielenosoituksellisesti - Helsinkiin tahi Tukholmaan jo samana päivänä, saadakseni vähän etäisyyttä, mutta ajattelin että se olisi hiukan suureellista, vaikka minulla olisi kuinka loistavia ja älyllisiä näkökohtia puolustuksekseni. K ei voisi olla ottamatta moista raskaasti. Ja sitäpaitsi luulottelen itselleni olevani jo aikuisempi. Sen sijaan ajattelin, että voisin ihan hyvin matkustaa vaikka torstai-iltana, koska ensi viikko kuitenkin on hiihtolomaa. Parin päivän varoitusajan luulisi olevan ihan kohtuullinen. Kaipaan rauhaa ja hieman etäisyyttä elämääni ja ajatuksiini. Fyysinen etäisyys joskus auttaa saamaan asiat oikeaan kokoonsa.

Näitä piponi sisässä jauhaen juoksin kaupungilla asioita, kävin mm. ilmoittamassa uuden henkilötunnukseni koulun tietokantaan, laittamassa uudelle ruotsalaiselle tililleni hieman rahaa voidakseni maksaa kirjastosakkoja, pyörimässä yliopistolla etsien turhaan rauhallista nurkkausta jossa lukea, kuuntelemassa Utrikespolitiska föreningen i Umeå:n järjestämän luennon elämästä Kongo-Brazzavillessä ja illalla vielä osallistuin Svenska Kyrkans Unga:n kokoukseen, jossa oli itse asiassa todella mukavaa ja tunsin jo aavistuksen verran kotoisamman hengen kuin missään täällä aiemmin. Uskalsin olla enemmän oma itseni, tuoda esiin omia mielipiteitäni ja ideoitani ja sain toivonkipinän harmauden keskelle: ehkä minusta sittenkin on vielä johonkin. Ehkä minä vielä tosiaan saan jotain hyvää aikaiseksi. Että enhän minä yhtään hullupi mimmi olekaan!

Oikeastaan olen kaivannut rauhaa jo parin viikon ajan, toivonut päästä jonnein rauhaan ja hiljaisuuteen olemaan Jumalani kanssa. Kuka Elämän äänen kuulee tässä metelissä ja hälinässä?